keskiviikkona, toukokuuta 30, 2012

Hitaanpuoleista matkustamista

Lähdin viime viikon lopulla puolison seuraksi Pohjanmaan kierrokselle, jonka pääkohde oli Retrokilpurit-tapahtuma Vaasassa. Ensin kuitenkin koukkasimme ystävän luokse Kristiinankaupunkiin ja Vaasan päivän jälkeen sukulaisiin Kannukseen.

Koko matkaa emme tehneet pyörällä niin kuin kaksi Tampereelta lähtenyttä urhoa. Heillä olikin uhkarohkea malli, sillä miehet ajoivat yön yli vesisateessa Tampere-Vaasa-välin, n. 250 km. Muut osanottajat tyytyivät joko 32 tai 65 kilometrin lenkkiin Vaasan kauniissa ympäristössä, mm. Strömsössä.

Minä pysyin huoltojoukoissa Vaasan auto- ja moottorimuseossa, joten en nähnyt pyöräreitin upeimpia kohtia pienissä kylissä ja merenrannalla. Sen sijaan pääsin taas pitkästä aikaa näkemään Suomea maantieltä joko ajaessani tai istuessani (pääosin) kyydissä. Joitain luontoelämyksiäkin tuli vastaan, mm. muutama kurki ja useita suomaisemia. Ja onhan kevät upeaa aikaa ylipäänsä liikkua maassa, jossa vuodenajat ovat vielä voimissaan.

Meistä kumpikaan ei ole erityisen innos- tunut autoilusta, mutta kieltä- mättä joskus on ihan virkistävää mennä omaan tahtiin, katsella karttaa ja pysähtyä halutessaan. Etenkin mennessä meillä oli hyvin aikaa, kun Kristiinankaupunkiin piti ehtiä vain jossain välissä iltapäivää. Ehdimme pysähtyä mm. Lankosken hienolla museosillalla lähellä Merikarviaa.

Tullessa oli sitten kiireempi, sillä vuokra- auto piti luovuttaa tiettyyn kellon- aikaan mennessä. Olimme purkamassa tavaroita kotona noin varttia ennen...

Viikonloppuun liittyi yksi sieniretkikin. Kannuksen mäntykankailta löysimme kolmen naisen porukalla kymmenkunta sientä, mikä ei ollut erityisen merkittävä saalis. Täydensimme ruoanhankintaretkeä keräämällä juuri oikean kokoisia pieniä horsmanalkuja, jotka muistuttavat ainakin näöltään parsaa. Saaliit jäivät emännälle, joten tällä kertaa en horsmia maistanut.

tiistaina, toukokuuta 22, 2012

Miten pääsen maalle ilman autoa?

Autoni hajosi, ilmeisesti lopullisesti. Asun keskellä kaupunkia, joten tavallinen arki sujuu oikein hyvin ilmankin. Pyörällä pääsee useimpiin sellaisiinkin paikkoihin, joihin ei ihan viitsi tai jaksa kävellä. Ruokakassit jaksaa kantaa naapurikorttelista.

Mutta, mutta. Meillä on maapaikka naapurikunnassa, paikassa, johon ei juuri kulje busseja. Mies ja minä jaksaisimme kyllä ajaa vajaan kahdenkymmenen kilometrin matkan polkupyörälläkin, mutta koiria emme voisi niin kuljettaa. Lähimmältä bussipysäkiltä on koiravanhuksille liian pitkä kävelymatka.

Tänään koirat ja minä pääsimme muutamaksi tunniksi maalle tyttären kyydissä. Ryntäsin perillä heti tontin reunoille keräämään nokkosia ja nopean lounaan jälkeen etsimään metsästä korvasieniä.

Oli muuten sikälikin yhden ajanjakson loppu, että mäyräkoira kieltäytyi lähtemästä mukaani. Se ja mopsi jäivät tyttären kanssa ensin pihalle ja sitten sisään lepäämään.


Sienten kanssa kävi niin kuin usein käy: ensin kiersin pari lähimetsää ja löysin vain yhden lehto- korvasienen. Sitten palasin omalle tontille ja satuin vilkaisemaan metsänreunaan. Sienikaunottaret kasvoivat siellä melkein kaikki yhdessä ryppäässä. Yksi yksinäinen löytyi vielä aivan äitini olohuoneen ikkunan takaa.

Mutta takaisin vielä autopohdintoihin. Tämän päivän reissu ei olisi onnistunut mitenkään ilman joko omaa autoa tai tuttua kyytiä. Tytär suostui tekemään pari ylimääräistä ratinkäännöstäkin, sillä piti ensin käydä pesulakeikalla ja sitten anopin luona auttamassa häntä parissa pikku asiassa. Ja koirat pääsivät mukaan ja samalla nauttimaan kesäsäästä.

Maalla käynnin lisäksi käytämme autoa talvella siirtyes- sämme hiihto- laduille ja kesällä mennessämme melomaan. Mies kuljettaa myös kilpapyöriään kilpailumatkoille. Ensi viikonlopuksi olemme tässä tilanteessa vuokranneet pakettiauton, sillä mies aikoo osallistua Vaasassa vanhojen pyörien Retrokilpurit-ajoon. Samalla reissulla aiomme käydä muutaman tutun luona muualla Pohjanmaalla. Vuokra-auto käy tällaiseen erityistilanteeseen, mutta ei ratkaise jatkuvaa tarvetta. Kallistakin se on.

Toisaalta omankin auton pito on ihan hirveän kallista. Maksamme verojen ja käyttökulujen lisäksi myös keskustan parkkipaikasta. Ihan totta puhuen meillä ei olisi mitenkään rahaa ostaa uutta tai edes "uutta" vanhaa autoa. Päätöksestä ei tule helppo.

sunnuntaina, toukokuuta 20, 2012

Laakakorvasieniä ja virtuaalisienestystä


Tämänpäiväinen korvasienireissu sai hetkessä virtuaalisia piirteitä, kun puhelin piippasi taskussani. Itä-Suomeen mökille lähtenyt ystävä lähetti kuvan korvasienistä, jotka hän oli poiminut myrskytuhometsästään.

Olin vilpittömän iloinen viestistä, sillä eilen vielä hän pohti, mahtaako löytää sieniä. Mukaan oli kuulemma tarttunut myös saunayrttejä ja villivihanneksia. Minä lähetin vastavuoroisesti kuvan pienenpienestä sienikaunottaresta, joka juuri silloin osui eteeni.


Minun tämänpäiväinen saaliini ei ollut suuren suuri, mutta ilokseni törmäsin myös muutamaan laakakorvasieneen. Kovin usein en ole niitä löytänyt, viimeksi tosin viime vuoden korvasienireissullamme. Sitä edellinen havainto taisi olla jostain 1980-luvulta, jolloin muutamana keväänä keräsin niitä maalta naapurin maatalon purukasasta.


Tänään nautin erityisesti päivän lämmöstä. Tunne oli jopa hieman hämmentävä, sillä menomatkalla metsään sain polkea pyörälläni ihan tosissani ylämäkeen ja kovaan vastatuuleen. Tullessa taival taittui sitäkin leppoisammin, melkein polkematta.


lauantaina, toukokuuta 19, 2012

Älä tallaa korvasieniä!

Enpä ole tällaista korvasienikevättä kokenut täällä Lahden leveysasteilla! Tänään noudatin taas periaatetta lähisienestyksestä ja polkaisin pyörällä noin kilometrin keskustasta länteen. Ei tarvinnut kiivetä kuin parikymmentä metriä, kun löysin ensimmäiset yksinäiset nököttäjät.

Olin hyvin tyytyväinen saaliiseen jo rinteen puolivälissä, mutta harjun laella odotti vielä isompi yllätys. Joissain kohdissa sieniä oli niin tiheässä, että itse asiassa onnistuin jopa astumaan yhden itiöemän lyttyyn. Oli oikein sadonkorjuutunnelma.

Katselin harjun laelta kaupunkia ja tyytyväisenä ihmettelin sitä, ettei sadantuhannen asukkaan kaupungissa kukaan muu ollut osunut ainakaan juuri tuolle paikalle. Ei silti, en minäkään ole aiemmin tajunnut herkkujen kasvavan aivan kävely- ja pyörämatkan päässä kaupunkikodista.

Perustin sienten kuivausaseman vierashuoneeseen, jolle ei onneksi ole muuta käyttöä lähipäivinä. Korvasienistä nouseva höyryhän on varsin vahvaa ja myrkyllistä, joten ainakaan pitkiä aikoja ei kannata viettää samassa huoneessa.
 
Pieniä määriä olen kuivattanut ihan sanomalehden päällä pöydällä. Kaappeja kolutessa löysin kuitenkin viinipullotelineen, josta tein hieman ilmavamman ratkaisun virittämällä kerrokset sanomalehteä jokaiseen väliin. Kyllä ilma nyt kiertää, kun huoneen ikkunakin on auki ja puhaltaa varsin kuivaa kesäilmaa sisään.

torstaina, toukokuuta 17, 2012

Toinenkin lähiharju antoi korvasieniä

Ihana tämä Lahden kaupungin sijainti harjujen kattilassa! Tänä aamuna oli vuorossa lähiharju numero kaksi, josta sieltäkin sain mukaani ihan mukavan pikku saaliin korvasieniä. Tummanruskeita ja kiinteitä, täydellisiä kaunottaria.

Käyskentelin metsäpläntillä, jossa oli melko säännöllisen välimatkan päässä toisistaan noin neliön kokoisia matalia kuoppia. Tällaisten kaivantojen reunalta löysin useimmat korvasienet, siis aivan kuin suoraan oppikirjasta. Missään ei kuitenkaan ollut isoa rypästä, vaan kuvan kaksikkoa lukuun ottamatta kaikki muut itiöemät kasvoivat yksin.

Tulomatkalla pääsin vielä todistamaan oravien ja räkättirastaiden vihaista taistelua yhden puun ympärillä. Kuvassa näkyy tarkasti katsottuna rungolla kasi oravaa, linnut ovat tässä vaiheessa hakemassa vauhtia yläilmoista.


tiistaina, toukokuuta 15, 2012

Korvasienessä keskellä kaupunkia

Ystävä vinkkasi, että hänen miehensä oli löytänyt korvasieniä koiralenkillä yhdestä kaupunkimme puistoista. Päätin lähteä iltakävelylle samalle harjulle, joka tosiaan on aivan Lahden keskustan kupeessa. Eikä tarvinnut ottaa kuin muutama askel sivuun varsinaiselta polulta, niin siinä niitä oli. Muutaman kymmenen neliön alueelta harjun reunalta keräsin heti litran, tipotellen pitkin metsäistä puistoaluetta toisen mokoman.

Onhan se vähän nurinkurista, että käytin viikonloppuna puoli päivää ajelemalla ympäri maakuntaa autolla ja etsimällä sopivia hakkuuaukkoja löytämättä mitään. Herkut odottivat samaan aikaan aivan kotinurkilla, josta sain ne mukaani reilun tunnin iltakävelyn aikana.



Löytö innostaa koluamaan lähimetsiä nyt ihan toisella asenteella. Kiirastorstaina otan pyörän alle ja laajennan reviiriä sentään muutaman kilometrin päähän.

Ei tarvita mitään metsänhakkuita; riittää että on mäntykangasta, jossa ilmeisesti ihmiset ja koirat rikkovat maanpintaa sopivasti. Täytyy erikseen kiittää ystävää vinkistä, joka sai minutkin katsomaan taas ympäristöä uusin silmin.

maanantaina, toukokuuta 14, 2012

Täydellinen rentoutuminen, osa 1

Jo lähes 15 vuotta olen saanut ihailla sitä, miten mopsi osaa rentoutua isäntänsä sylissä. Oheisessa kuvassa mies seuraa Giro d'Italiaa eli Italian ympäriajoa (yksi maantiepyöräilyn kovista kisoista, jos joku ei satu tietämään), koira ottaa sillä aikaa hyvät päiväunet. Mäyräkoirakin näkyy taustalla.

Monen monta kertaa olen yrittänyt olla koiralle yhtä hyvä makuualusta, mutta en vain onnistu. Minulla on liian lyhyt syli ja liian helposti puutuvat jalat. Sen sijaan olen ottanut usein koiran viereen, kun olen halunnut rauhoittua päiväunille. Tehokas mopsimoottori vaivuttaa hetkessä levottomimmankin yksilön uneen.

Vanhalla koiralla on selvästi hereillä jo ties mitä särkyä ja aikamoisia vaikeuksia liikkuakin, mutta lepääminen on edelleen huippuluokkaa. Onneksi sen päivistä yli 90 prosenttia kuluu tuossa luovassa tilassa, jossa sitä eivät selvästi säryt haittaa.

Omalla kohdallani olen huomannut, että lepoa ja liikuntaa pitää olla sopivasti kumpaakin. Ainakin viitenä yönä viikossa pitää nukkua yli kahdeksan tuntia ja vähintään neljänä päivänä liikkua itsensä hikeen.

sunnuntaina, toukokuuta 13, 2012

Raparpereja ja muita kevään kammotuksia

Lähdin eilen metsään suurin odotuksin, mutta palasin ilman korvasienisaalista. Kolme vanhoista paikoista oli kasvanut umpeen, yksi uusi ei läheltä katsottuna ollutkaan oikeanlainen. Yhdeltä ihan oikeanlaiselta hakkuuaukealta en sitten vain löytänyt - joko sienet eivät olleet nousseet, tai sitten joku muu oli ehtinyt ensin.

En jäänyt sateeseen itkemään vaan suuntasin maalle omalle pihalle, josta aina löytyy jotain satoa korjattavaksi. Raparperit ja nokkoset olivatkin juuri sopivan kokoisia, nuoria ja napakoita. Raparpereja kerätessä tosin jo tiesin, että ne saisin syödä yksin. Mies naureskelee olevansa allerginen eli ei voi sietää moista herkkua. Keitin illalla pienen kiisselin ja nautiskelin sitä viimeiseksi illalla ja ensimmäiseksi aamulla maidon kanssa. Mikä ihanuus!

Nokkoset ovat monen mielestä puutarhan kiusa, jotka polttavat ikävästi kukkapenkkien ja kasvimaan nurkilla. Puolison ja omassa perheessäni nokkosia on aina arvostettu vihanneksena, jota ei suinkaan kannata yrittää repiä juurineen maisemaa pilaamasta. No, sen verran sentään, etteivät pienimmät polta jalkojaan nokkosiin, kun juoksentelevat paljain jaloin keräämään kesällä marjoja pensaista. Nytkin oli mukava käydä sadonkorjuussa vanhoissa tutuissa paikoissa ulkorakennuksen nurkilla ja marjapensaiden reunoilla.

Kävin muuten mielenkiintoisen keskustelun viime viikonloppuna yhden tuttavan kanssa, joka ei ollut koskaan kuullutkaan, että nokkosia voi käyttää ruoaksi. Henkilö on hyvin koulutettu keski-ikäinen suomalainen nainen, ei siis mikään tänne toisesta kulttuurista tupsahtanut muuttaja. Olin aidosti hämmästynyt, sillä luulin nokkosen olevan yksi tunnetuimmista villivihanneksista, joita voi käyttää keittiössä. Vielä on näköjään tiedotuksella hommia - jos siis halutaan, että ihmiset tuntevat syötävät luonnonkasvit. Totuuden nimissä myönnän, etten minäkään kaikkia villivihanneksia osaa käyttää. Alkavana kesänä yritän taas laajentaa osaamistani.

Löysin minä toki korvasieniäkin, kuivattuina maaseutuasunnon kaapista. Purkki oli jo ainakin neljäs, jota luulin viimeiseksi. Nyt taisi kyllä olla ihan oikeasti viimeinen, joten kohta niitä sieniä pitäisi jostain yrittää löytää. Helatorstaina ja ensi viikonloppuna on paineita.

Äitienpäivälounaalla oli tarjolla parsan kanssa nokkosmuhennosta, korvasienikastiketta, ilmakuivattua kinkkua, juustoraastetta (tällä kertaa vanhaa Goudaa, jonka kuivahtaneet kannat pelastin) ja tomaatti-sipulisalaattia. Jälkiruoaksi olisin tietenkin leiponut kevään hengessä raparperitortun, mutta "allergian" takia kaivoin pakastimesta taas kerran litran mustikoita. Leivoin vehnäjauhoista, voista, kermasta ja vedestä (+kardemummaa mausteeksi) tehdyn kuoren sisään marjat ja sokerin. Hyvä ja koeteltu resepti jo ennen mustikkakukkokokeilujani. Tämäkin herkku syödään tietysti vaniljakastikkeen kanssa.

lauantaina, toukokuuta 12, 2012

Koirat ja minä

Kulunut viikko on ollut raskas, sillä sairastuin maanantaina mahatautiin. Keskiviikkona varsinainen ripulointi oli ohi, joten kävin hoippumassa yhden päivän kurssinvetäjänä. Ei olisi pitänyt. Torstaina vatsa taas hermostui ja olin aivan kuitti; silloin ymmärsin levätä. Eilinen, perjantai, oli sitten ihan normaali työpäivä, ja jaksoin jopa osallistua tanssituntiin.

Dina, Bessie ja Doris osallistuvat ruoanlaittoon.
Onneksi tytär lähetti eilen kuvia koirista ja minusta. Tytär ja vaaleanruskea koiranpentunsa olivat kylässä vapun tienoilla.

Erityisen hellyttävä on kuva, jossa koirat ovat tiukasti "äidin" jaloissa, kun laitan ruokaa.


Kevätloikka!

Mäyräkoira maastoutuu, takana mäyräkoiran ja pinserin sekoitus, kaunis Dina

Dinan ja Bessien kohtaaminen.

Sain perjantaina myös monta hyvää uutista työrintamalta, mikä sekin auttoi toipumista. Samoin kuin tanssitunnin jälkeinen piipahdus ystävän järjestämässä kotitaide- näyttelyssä. Ihania ystäviä tuli vastaan monta!

Kuvat: © Hilda Ruokolainen

lauantaina, toukokuuta 05, 2012

Kukkoa viinissä

Vapun jäljiltä jäi pariin punaviinipulloon pohjat, jotka halusin käyttää ruoanlaittoon. Jostain kummasta sain päähäni etsiä coq au vin eli kukkoa viinissä -reseptin, vaikka emme a) juuri koskaan syö broileria sen huonon eettisen maineen vuoksi, emmekä b) ikinä käytä pekonia tai sianlihaa mihinkään ruokaan. Jälkimmäiseen ovat syynä sekä makumieltymykset, terveyssyyt (niveleni eivät kestä juuri lainkaan lihaa eivätkä etenkään sianlihaa) että se yleinen eettinen kuorma, mikä lihansyöntiin liittyy.

Vaan niin minä vain kävin läpi muutaman viinikukko- reseptin ja totesin, että kyllä niissä kaikissa on pekonia. Se ilahdutti, että niissä on myös sieniä, ja että sienilajin saisi näköjään valita aika vapaasti (näin mainintoja herkkusienistä, tateista ja suppilovahveroista - siis hyvin erilaiselta maistuvista sienilajeista). Eivätkä ainekset vaikuttaneet muutenkaan mahdottomilta: sipulia, yrttejä ja edullisia "kukon" eli broilerin koipipaloja.

Sitten tulikin seuraava tenkkapoo. Mies ilmoitti, ettei halua syödä koipipaloja vaan mieluummin rintafilettä/leikettä. Toisaalta hän kunnioittaa klassikkoreseptejä, joten sain hänet vakuuttuneeksi siitä, että maun vuoksi padassa pitää olla myös sitä vahvempaa lihaa ja luita.

Kaupassa kävi ilmi, että ilmeisen moni muukin ostaa vain broilerin valkoista lihaa. Koipireidet maksoivat alle kolme euroa kilolta, fileeleikkeet melkein kympin. Ostin kolme kappaletta kumpiakin ja lähdin kotiin valmistamaan ruokalajia Hesarin ohjeen mukaan.

Kerrankin noudatin ohjetta lähes pilkulleen, mikä ei ole ollenkaan vahvuuksiani. Liotin kuivatut suppilovahverot ja punikkitatit ajoissa lämpimässä vedessä (tästä ei ollut mainintaa, mutta halusin niistä ohjeissa oletettujen tuoreiden sienten kaltaisia). Solmin kauniin maustenipun purjonlehdellä timjaminoksista ja persiljasta. Suostuin jopa kierittämään kananpalat jauhossa, ruskistamaan ne huolella ja paistamaan myös pelottavat pekonit rapeiksi ennen pataan lisäämistä.

Sitten vain pata uuniin ja lisäkkeitä väsää- mään. Tässä poikkesin ohjeesta, sillä riisi (sinänsä varmasti maukas pilahviriisi) ei ole sekään suosikkejamme. Keitin riisin sijasta spelttihelmiä ja paloittelin jääkaapista löytyneet lantun ja palsternakan kuutioiksi, jotka haudutin paistinpannussa mausteiden ja siirapin kanssa. Siihen meni parikymmentä minuuttia.

Noin tunnin hauduttamisen jälkeen kukko viinissäkin oli valmis ja saatoimme ryhtyä syömään. Minä maistoin linnun jalkaa, mies rintaa. Maku ja koostumus olivat ensiluokkaisia! Pekonit jätin lautasen reunalle, mutta ymmärrän kyllä niiden funktion tällaisen laihan lihan mehevöittäjänä.

Avasimme uuden punaviinipullon, jota emme taaskaan saaneet kahteen pekkaan juotua. Kierre on näköjään valmis... Tosin pataa riittää vielä huomiseksikin, joten eiköhän viinikin tule tällä kertaa juoduksi loppuun.

Ai niin, vielä yksi oivallus: mustaviinimarjahillo sopii tämänkin kanaruoan kanssa aivan uskomattoman hyvin!

perjantaina, toukokuuta 04, 2012

Iltalukemisina nuortenkirjoja

Nyt on taas se aika vuodesta, kun pääsen töiden puolesta lukemaan nuortenkirjoja, mistä kirjoitan Verkkomaisterissa. Elämys on taas niin palkitseva, että yritän muistaa tarttua hyvän tuntuisiin nuorille suunnattuihin teoksiin vähän useammin.

tiistaina, toukokuuta 01, 2012

Kotiseutupyöräilyä

Joko juoksulenkit tai sitten ihan vain ikä kipeyttivät polvet muutama päivä sitten. Perjantaina tanssitunnilla pystyin vain hengailemaan mukana sen verran, että harjoittelimme koreografiaa. Jopa kävely on sattunut lähes viikon verran.

Eilen sain tarpeekseni liikkumattomuudesta ja lähdin iltapäivällä kotiseutuajelulle polkupyörällä. Päätin piipahtaa Venetsiassa eli ihan vain eteläisessä Lahdessa yhden vähän isomman ojan varrella. Pieni kaupunginosa oli nopeasti tsekattu. Takaisin ajoin Patomäen, Launeen ja Keijupuiston sekä Länsiharjun koulun kautta.


11-12 kilometrin lenkki sujui kevyesti, polvetkin kestivät paljon paremmin kuin ihan tavallista kävelyä. Tänä aamuna olikin sitten helppo ajatella jo seuraavaa lenkkiä.

Yllättäen kilpapyöräilytasoinen puoliso halusi mukaan, ja pitihän se sallia. Hänellä tosin on tiistaisin liikuntavapaa päivä, mutta kevyitä lenkkejä vaimon kanssa ei ilmeisesti lasketa. Piti kuulemma ulkoiluttaa hienoa vintagepyörää, jotta osaa ajaa sillä kuukauden kuluttua järjestettävässä Retrokilpurit-tapahtumassa Vaasassa. (Retro-sana on tässä tapauksessa tosi harhaanjohtava, sillä tapahtumaan halutaan nimen omaan aitoja yli 25-vuotiaita kilpapyöriä, ei siis mitään myöhempien aikojen kopioita.)

Halusin käydä katsastamassa Kariston, jossa olen lapsena viettänyt kesiä. Uusrakennettu kaupunginosa on noin kuuden kilometrin päässä keskustasta, ja viime vuoden puolella se sai vielä ison vetonaulan eli kauppakeskus Karisman. En ole kokenut tarpeelliseksi käydä ostoksilla ko. ostosparatiisissa, mutta näin vappuna sitä saattoi käydä ihailemassa ulkoa. Olipa ruma.

Karistosta ajelimme pohjoisen suuntaan kohti Ahtialantieltä ja sieltä taas länteen kohti keskustaa. Mies ehdotti vielä Joutjärven kiertämistä, joten sain vähän ylämäkiharjoitustakin. Yhteensä kilometrejä tuli vajaa 20. Täytyy myöntää, etten päässyt ajamalla ylös Pekantietä, vaan aivan muutama kymmentä metriä ennen harjaa piti luovuttaa. Tavoitteita siis riittää kuluvalle kesälle.

Oman mausteensa aamulenkille antoi kova pohjoistuuli, joka aamulla oli vielä aika hyytävä. Pyöräilijän kannalta lämpötilaa isompi asia on ilmanvastus. Olin varustautunut tuulenpitävällä takilla, joka pahimmilaan toimi kuin purje ja oli heittää minut joitain kertoja sivuun tieltä. Parilla sillalla jopa vähän hirvitti.

Mutta nyt on pyöräilykausi avattu ihan oikeasti. Tällä menolla ehkä todella olen jonkinlaisessa polkukunnossa lokakuussa, kun olemme miehen kanssa viikon Saksassa kokemassa Moselin seutuja pyörän selässä.